diashow

Juhani Hakala

Dharma wheel

Ajankohtaista

Viha ja käärme

Kirkko ja meditointi

Yksi vai monta Jumalaa?

Viestejä Jussille

Muualla verkossa

Jaa eteenpäin

Juhani Hakala

Juhani Hakala potrettikuva

Tapahtumakalenteri

« Huhtikuu 2024 »

Ma	Ti	Ke	To	Pe	La	Su
1	2	3	4	5	6	7
8	9	10	11	12	13	14
15	16	17	18	19	20	21
22	23	24	25	26	27	28
29	30


	Äidinmaa - musikaali?! 9.2.17 Anteeksi, anteeksi. Minä en pidä musikaaleista. Syksyn ”Meidän luokka” näytelmä oli mahtava ja sai kovasti kiitosta. Se vei syvälle ihmisyyteen. Ja sitten – hyvä luoja - musikaali! Vähän samoja aatoksia tuntuu olevan käsiohjelmassa käsikirjoittaja Annina Enckellillä jutussa Musikaali! ”Musikaalia pidetään epä-älyllisenä ja pinnallisena liukuhihnatuotteena, joka vie katsojan ajatukset pois korkeimmista asioista” Just, niinhän minäkin ajattelen. Siis pyydän anteeksi, että suhtauduin ennakkoon varauksella Äidin maahan. En pyydä anteeksi sitä, etten pidä musikaaleista. Äidin maa ei ollut hömppää, vaan aitoa asiaa. Mukavia melodioita, hyviä laulajia, hyvä teksti ja ohjaus. Viimeistelty esitys. ”Melodraaman peloton naivius, musiikille antautuminen” kirjoitti Annina. Aivan. Se oli kertomus vahvoista naisista, joiden harteilla kotirintama lepäsi. Hetkinen - vahvoista? Vahvojahan olivat tehtailijaa esittänyt Puntti Valtonen sekä Pirkko Mannolan äitiä esittänyt Laura Voutilainen. Vahvoja siinä mielessä, että he alistivat muita ihmisiä. Kumpikin näki sodan hyvänä, koska se lisäsi mustaa kauppaa. ”Onneksi ollaan sodassa”. Sodan kärsimykset eivät heitä liikuttaneet. ”Sota muuttuu sairaudeksi, rahan himoksi”. Onko se vahvuutta? He olivat onnettomia ihmisiä, jotka suojasivat itseään muiden alistamisella. Vahvin oli kuitenkin Anni (Jennie von Storbacka v. 1939 ja Pirkko Mannola 1989). Hän oli henkisesti vahva. Hän pystyi katkomaan siteensä ja elämään omaa elämäänsä. Vaatimattomat ovat vahvoja. He kestävät, koska eivät koe menettävänsä. Myös ennakkoon suhtauduin varauksella musikaalin musiikkiin: pliisuja säveliä ja tunnetta tihkuvia mitään sanomattomia sanoja. Väärin taas. Sanoitukset olivat iskeviä ja sävelmät mukaansa vieviä, koska olivat vaihtelevia. Erityisesti pidin Jennie von Storbackan ja Laura Voutilaisen äänistä. Joitain herkkupaloja: ”Hesalaiset ovat tyhmiä ja leuhkoja”. Mikään ei tunnu muuttuvan! Yksi henkilö oli turkkilaislähtöinen Ali, jota rasistisesti kutsuttiin ”Ali-ihmiseksi” jo 1930-luvulla. Mikään ei tunnu muuttuvan! ”Inho on lähellä rakkautta” – sanoivat. Näin on, jos rakkaus on omistamista. Mutta sehän ei ole rakkautta. ”Onni on arkinen, mutta todennäköinen”. Siis jos osaat elää tätä hetkeä. Onnen vie, jos murehdit mennyttä tai tulevaa. Näytelmä on Espoon teatterin kannanotto 100 vuotiaan Suomen juhlavuonna. Keskellä näyttämöä oli iso peili. Musikaali oli peilikuva meistä – Suomesta. Vahvoista naisista ja miehistä. Kun miehet olivat sodassa, unohtuu helposti, minkä taakan naiset ja lapset ovat kantaneet kotirintamalla ja Ruotsissa. Hyvä Luoja, en kai minä pitänyt musikaalista. Niinhän se on. Kriitikko on henkilö, joka tuntee tien, mutta ei osaa ajaa. Toimittaja taas erottelee jyvät akanoista ja julkaisee akanat. Juhani Hakala