web stats
diashow
Juhani Hakala

Ajankohtaista

Viha ja käärme

Lue lisää »

Kirkko ja meditointi

Lue lisää »

Yksi vai monta Jumalaa?

Lue lisää »

Muualla verkossa

Jaa eteenpäin

Juhani Hakala

Juhani Hakala potrettikuva

Tapahtumakalenteri

Ma Ti Ke To Pe La Su
      1 2 3 4
5 6 7 8 9 10 11
12 13 14 15 16 17 18
19 20 21 22 23 24 25
26 27 28 29 30    
Tietotori

peto kuun kamaralla

3012015_114105_0.jpg


 Koletis kuu peal –peto kuun kamaralla

Historiaa

Tallinnan kaupunginteatterin vierailunäytelmä kertoo Armenian kansanmurhan aiheuttamista traumoista. Armenialaiset olivat kristittyjä ja juutalaisia. Näytelmän tauolla muisteltiin, että maailman vanhin kristitty seurakuntakin olisi Armeniassa. Armenialaiset noudattivat vanhoja sivistysihanteitaan, minkä johdosta heillä oli keskimääräistä korkeampi kielitaito ja koulutustaso. Ne helpottivat yhteyksiä Eurooppaan. Tämä kaikki närästi turkkilaisia.

Jo vuosina 1894 -1896 pantiin toimeen ensimmäinen joukkosurma: 2000 000- 300 00 lähinnä nuorta, armeijaikäistä ja taistelukuntoista miestä. Vuonna 1909 surmattiin 20 000 armenialaista Adanassa.

Vuonna 1915 tapahtui varsinainen kansanmurha, jossa eräiden arvioiden mukaan surmattiin 1,5 milj. armenialaista. Ensin tapettiin turkin armeijassa palvelleet armenialaiset. Sen jälkeen julistettiin määräys pakkosiirroista. Sitten tapettiin miehet. Naiset, lapset ja vanhukset ohjattiin marsseille. Armenialaissaattueiden ryöstelystä ja raiskauksista tuli sekä vartijoiden, että naapurustojen huvia. Naiset, lapset ja vanhukset marssivat ympäriinsä ilman mitään järjellistä päämäärää, mikä koitui tuhansien kohtaloksi.

Turkin pääministeri Erdogan on viime vuonna esittänyt surunvalittelunsa Armenian kansanmurhassa vuonna 1915 kuolleiden lapsenlapsille. Turkki ei kuitenkaan ole tunnustanut tapahtumia kansanmurhaksi. Maan virallisen kannan mukaan armenialaiset kuolivat sissisodassa, epidemioissa ja nälänhädässä. Myöskään Suomi ei ole tunnustanut kansamurhaa, vaikka pres. Halonen aikanaan vieraili Armeniassa.

(Lähde: Wikipedia)

Armenialaiset ovat hyvin ystävällistä ja vieraanvaraista kansaa. Vaelsimme kymmenisen vuotta sitten Armeniassa. Olimme vuoristossa ylätasangolla parin kilometrin korkeudessa. Oli kylmä kuuli ja vettä vihmoi vaakasuorassa. Näimme tasangolla paimentolaisten kesämajan. Kysyimme voisimmeko laitaa majassa ruokaa, kun tuli sammui tuulessa, eikä suojaa ollut. Majassa oli äiti, lapsi ja isoisä. Isoisä innostui kovasti, kun kuuli, että olimme Suomesta. Hän sanoi olleensa armeijassa Suomessa. Hän oli ollut Neuvostoliiton tukikohdassa Porkkalassa. Kohtaamisesta perheen kanssa jäi kauniit muistot

Se minusta on sääli, että Armenialaisille tärkeä ja Raamatustakin tuttu Ararat-vuori on nykyään Turkin puolella. ”Radio Jerevan” oli Neuvostoajan valopilkku täällä Suomessakin.

Näytelmästä

Halusin hieman perusteellisemmin kertoa näistä Suomessa vähemmän tunnetuista faktoista, joihin näytelmä perustuu. Esitteen mukaan näytelmä kertoo ”kipeän koskettavasti rakkauden voimasta ja taistelusta, jota ihminen käy menneisyydestä ja omasta sisimmästä nousevia demoneita vastaan”.

Aika ankea kuvaus, vai mitä? Mutta kuitenkin näytelmässä oli elämäniloa, huumoria, uskoa parempaan. Vaikka näyttelijöitä oli lavalla suurimman osa ajasta vain kaksi, näytelmä kesti 2,5 tuntia ja se tapahtui koko ajan samoissa lavasteissa, niin siitä huolimatta se piti otteessaan. En oikein heti keksinyt miksi.

Näytelmässähän ei tapahdu hirveästi näyttäviä tapahtumia. Kaksi ihmistä, joiden perheet oli tapettu julmasti. Näytelmä tapahtuukin näiden kahden ihmisen suhteissa. Miten menneisyyden painolastista vapautuminen voi vapauttaa ihmisen. ”Voiko kahden muukalaisen rakkaus kasvaa tarpeeksi vahvaksi ja auttaa, ei vain selviytymään vaan elämään” kysyy esite.

Näytelmän juoni ei kuitenkaan ollut ennalta-arvattava. Jännitettä pidettiin hyvin yllä melko minimalistisin, mutta silti tehokkain keinoin, keskeisiä olivat kuva ja kamera. Eteneminen ajassa kahdessa tasossa tehtiin hyvin paljastamatta alussa liikaa.

Se mikä aivan varmasti piti katsojan mielenkiintoa yllä, oli näyttelijätyö. Sekin oli tietyllä tavalla minimalistista, vaikka Seta-vaimo tunteita näyttikin. Aram oli omalla ilmeettömällä tavallaan hyvin ilmeikäs. Toisessa näytöksessä yksi näyttelijätyö hurmasi yleisön, arvatkaapa kenen? Neljäntenä näytelmässä oli kertoja, vanha mies, joka arkisesti liikkuen ja artikuloiden tuki näytelmän minimalistisuutta.

Käsikirjoitus, lavastus, juoni, ohjaus ja näyttelijätyö, loivat toisiaan täydentävän kokonaisuuden, jota ei oikein heti tajunnut, ihmetteli vaan miksi mielenkiinto pysyi minunkin lyhytjännitteisessä mielessäni yllä. Vasta jälkikäteen tajusi kuinka täydellinen kokonaisuus oli, kaikki osat täydensivät toisiaan. Kun ei liikaa ja näkyvästi osoitella, pysyy katsojan mielenkiinto hyvin yllä. Hän joutuu käyttämään aivojaan ja elämään mukana.

Kiitos Jokke, hyvä valinta.

Juhani Hakala

29.1.14